Auringonkukka taipuu

Auringonkukkani taipuvat tuulessa,heiluvat edestakaisin ja koittavat estää katkeamasta,
minusta tuntuu tänä aamuna aivan samalta. Huonosti ja pätkittäin nukutun yön jälkeen
mieliala ei ole mitä parhain. Muista juuri,miten tärkeää uni on ja olen ylpeä siitä,että
parantumattomasta yökukkujasta saa aika helpolla  tehtyä 7 tunnin  tuhisijan.

Viime yönä pikkuisen  peiton alta kuului itkua ja ininää. Kun karhunpoika sairastaa,
häntä hellikäämme. Siinä sitten silittelin,peittelin,rauhoittelun,lääkitsin.tarjosin  juomaa
ja ennätin miettiä  moneen kertaan elämääni.

Nyt pää on puoliksi tyhjä ja puoliksi täynnä tunteikkaita ajatuksia.
Tässä kohtaa kuukautta itkupurot tulvivat helposti yli ja yli menee usein tunteetkin.

Pääasiassa minulla on kaikki hyvin,
olen saanut tasapainoon itseäni,kuuntelemalla omaa jaksamistani ja toiveitani.
Tehnyt asioita,jotka tuottavat mielihyvää ja saanut uutta rytmitystä arkipäiviini.
Oppinut armahtamaan itseäni ja kyennyt tasaamaan temperamenttini niin,ettei
arkipäivää kanssani jakavien tarvitsisi kuunnella turhaa jäkättämistä ja jankuttelua.
Sellaiseen väsyy valittaja itse.

Minä olen viime viikkoina tehnyt kaksi asiaa,joista syksyn tullen haaveilin.
Mehumaijaillut 12 litraa itsetehtyä mehua ensi kertaa elämässä ja saanut
olohuoneeseeni harmaan seinän tehosteeksi.
Molemmat asiat on tuottaneet iloa.

Kun flunssaisena istuu  kotisohvalla itsetehty lämmitetty viinimarjamehu  lempimukissa ja
katsoo köhimisestä väsyneenä eteensä, hymyilyttää väkisin,kun silmät viivähtävät harmaassa
värissä.

Ja taas sitä taipuu,muttei katkea.

Uusi suunta itsessäni.

"Kaikki se,mitä haluan ei ole sitä mitä tarvitsen"

Sanoi hyvä ja pitkäaikainen ystäväni kahville maistuvassa hetkessämme.
Tuo lause on painunut niin vahvasti mieleeni,että jokunen ilta tässä on mennyt
pohtiessa edellä mainittua ajatusta.

Minä olen aina ajatellut ystäviäni ennen itseäni, tehnyt sitä mitä minulta odotetaan
lähinnä ystävieni suhteen kylläkin. Tai mitä oletan muiden minulta odottavan.
Olen kiirehtinyt avuksi, toiminut  terapeuttina,kissanhiekkojen tyhjentäjänä, sairaankuljetuksessa
nuoruusystäväni toilaillessa, auttanut,mennyt,vienyt,laittanut,lainannut ostanut. Ei,en ole uhri tai jos
olenkin,olen omien toimintamallieni uhri.

Nyt on muutosten aika,
sopivalla  tavalla nykyinen suljettu elämäni,viihdyttää minua henkisesti paljon enemmän,
kuin aiempi ylisosiaalinen rinki,jossa juoksin sinne tänne muiden vuoksi ja  tietysti itsenikin takia
toisinaan.

On aika istua alas,kohdata itsensä,oma todellisuus, pohtia mitä minä tarvitsen ja tahdon.
Alkaa rakentaa elämää ajattelemalla ensi sijaisesti omaa elämää ja perheen kuvioita.  Ja sitten
vasta läheisiä ystäviä,

Enkä minä  tarkoita tällä sitä,että aloittaisin superkurssin,lakkaisin välittämästä ja tuntemasta
myötäonnea ja empatiaa. Mutta jonkinlaisen rajan piirtäminen siihen,kuinka paljon annan itsestäni
on tehtävä.

Kyllä,haluaisin olla aina saatavilla,jaksaa,auttaa ja istua lähellä.
Omistaa taikasauvan,helpottaa ystävieni taakkaa,tukea tarvittaessa jne.

Mutta tarvitsenko sitä jokaisena hetkenä?
Iltana?

En,

Toisaalta jokin herkkä osa minussa tuntee  siitä huonoa omatuntoakin,
Silti itsekkäästi itseäni ajatellen,tämä on viisainta.
Ehkäpä se vanha tuttavakin,joka pitkän tauon jälkeen soitti halutakseen
elämän  huonossa vaiheessa  apua,saa sitä joltain toiselta.

Ehkä hänkin,vielä joskus kysyy,kuinka minä jaksan tässä hetkessä ja elämässä.
Aika taistelu järjen ja herkkyyden kanssa on menossa.  Jos notkahdan periaatteessani,
olen hetkenä minä hyvänsä  höösäämässä suunapäänä hänen  elämäänsä  radalleen,
muistamatta itse pysyä polulla,jonka päättäväisesti valitsin.

Niin,
kaikki se mitä haluaisin,ei todella ole sitä,mitä tarvitsen.

Eikä ole se 90e laukkukaan,johon päätäpahkaan nettisivuilla pakahduin,

Elämä on tässä,minun ikiomalla  polullani.

Sunflowers

Kesän alussa,meillä oli yhteinen projekti lasten kanssa.
Auringonkukat.

Multaa,siemeniä,ravinnetta ja  kukkapurkkeja. Kaikille omat.
En  osannut arvata,kuinka tärkeäksi projektimme kesän edetessä tulisi.

Voi ihmettelyä ja odotusta, ihastelua  ja innostusta. Isoilla ja pienellä.
Sitten se tapahtui,ensimmäiset terälehdet työntyivät suuresta nupusta ulos
hätkähdyttävän kauniina.

Oi onnea !

Kaksi kukkasista istutettiin edesmenneen läheisen  muistolle,
paikkaan,jonne ne kuuluivat. Nämä keltaiset kaunistukset,kun olivat
hänen lempikukkiansa,heti valkoisten hortensioiden jälkeen.

Oi ihanuutta!

http://www.youtube.com/watch?v=qZEnI9PTPTs  :)

40 astetta...60 astetta....

Parasta kerrostalossa asumisessa on pesutupa.
Arkista ja tylsää,ehei.
Olen tehnyt tästä touhusta itselleni hemmotteluhetken.

Pitäkää hulluna,mutta minä  rakastan istua pesutuvalla,
lukea lehteä,siemailla aamukahvia ja  kuunnella,kun kaksi
konetta humisee ja  lorisee rinta rinnan.

Tänä aamuna haukkasin myös aamupalan pesutuvalla ja ah,niin hyvää tuliaisiksi maailmalta
saatua vaniljakahvia.

Pesutuvalla pyykkivuori tuntuu pieneltä,kun suureen koneeseen  saa tungettua paljon
vaatekappaleita kerralla. Puhtaan pyykin tuoksu on ihana!

Mikähän siinä on,että pyykkituvassa olemisen jälkeen,tekee aina mieli
jynssätä koko asunto siistiksi,vaihtaa järkkää, siirrellä esineiden paikkoja
ja vaihtaa puhtaat lakanat vaikka ne on juuri vaihdettu...

Vaikka ilma on harmaa,sade ei ainakaan vielä ole yllättänyt ulkona narulla
roikkuvia lakanoita,paitoja ja pyyhkeitä.

Tänään pienin saa kainaloonsa puhtaan,pesukoneessa kuperkeikkaa heittäneen
muumimamman. Joka myös tuoksuu....

ihanalle!

Syysruno

SYYSMETSÄSSÄ


OI LOISTOA SYKSYISEN METSÄN,
 OI KIRKASTA VOIMAA SEN!
YLLYMPÄRI RUSKEAT RUNGOT,LÄPI HAVUJEN VEHREYDEN. 
MÄRÄT KIILTÄVÄT LEHDET MULLASSA JA KOSTEA SAMMALMAA,
— EN MITÄÄN MAAILMASSA,VOI SITEN RAKASTAA.

JOKA AINOAN LEHDEN KAUNEUS KOSKEE SYDÄMEEN,
JOKA MÄTTÄÄN VÄLIIN SILMÄNI JÄÄ, KUIN UUTEEN SYVYYTEEN.
JA HAVUT HOHTAVAT HELMISSÄÄN JA HAAPA ALASTON,
KÄSIVARTENSA PALJAAT JA VOIMAKKAAT YLÖS TUULIIN NOSTANUT ON.

tÄTÄ TUOKSUA SYKSYN MULLAN! EI OLE SEN VAHVEMPAA!

Saima Harmaja

Syksyn saapuminen...

Ulkona kesäkukat vielä kukkivat,
osa sai kuitenkin eilisiltana lähtöpassit bioroskikseen.
Tänä kesänä kasvatimme katraan kanssa auringonkukkasia.
Voi sitä tunnetta,kun ensimmäinen aukeni kauniin keltaisena
alkuviikosta.

Ulkona tuoksuu syksy,
tätä vuodenaikaa minä rakastan,kun saa kävellä tennarit
jalassa pitkin katuja,muhkea huivi kaulalla. Saa kaivaa pinon
neuletakkeja esille ja ripustaa syksytakit naulaan roikkumaan.
Tänä syksynä tepastellaan pinkeissä ja vaaleanpunaisissa Converseissa,
jotka Ystäväni Tärkkis,toi maailman matkoiltaan. Eikä huivit jää kakkoseksi,näiden kanssa kelpaa.

Pimeät illat ovat kuin tehtyjä ulkolyhtyjen sytyttelemiseen ja
kynttilöiden kanssa tunnelmoimiseen.
Kun luonto värittyy,minä pääsen häärimään kamerani kanssa
ulkona.

Sateenropina ikkunaruutuun,miten ihanasti  se tuudittaa ihmisen
untenmaille.

Pinkit saappaat,
on hankkimatta!!!

Kaupunki Rakkauteni

Mukulaisia katuja ja ne kauniit puurakennukset.
Kesävaatteisiin pukeutuneita ihmisiä,jäätelötötterö ja
joenvarsi.

Kaunistakin kauniimpi kirkko ja vanhan kaupungin kapeat kadut,
täynnä toinen toistaan ihanempia  putiikkeja,joiden edustalle on aina
teemojen mukaan laitettu esille ihania asioita. Jouluna  on tonttuja  ja pääsiäisen tienoilla narsissit ja kanat koristavat reunuksia.

Lempikahvilani Paahtimo,tuo ihanuus jonne mieleni halajaa aina
uudelleen ja uudelleen. Sen Lattekahvi ja marenki,ovat vailla vertaansa.
Yhdistettynä tietysti tunnelmaan,paikka jossa palaa,aina kynttilät.

Siellä tuoksui jo syksy,ihastuttavan kukkakaupan edustalle,oli aseteltu taas
kovin kauniisti kaikki se,mitä syksyn alkaessa toivoo vähääkään kasveja ja kukkia rakastava omalle patiolle tai parvekkeelleen.

Porvoossa vietetty päivä äidin kanssa kruunautui,
kun saimme päivällisseuraksemme rakasta herraseuraa.

Kotia kohti lähdettäessä auto oli täynnä suukkoja,alkukarkkeja,kirpparilöytöjä,makeaa limppua Mormorsilta. Paikka,jossa voi myös tiettyinä päivinä seurata kahvin paahtamista.

Tällaisia päiviä lisää,jonka taannoin teimme!

PORVOO <3

Kesän Must To Do !

Oleellisena osana kesätekemistä,kuuluu käynti kesäteatterissa.
Siellä on aina oma tunnelmansa,rakastuin kesäteatterimaailmaan pienenä
tyttönä,käydessäni katsomassa PeterPan näytöstä. Eikä se hehku ole mihinkään
kadonnut vuosien myötä.

Tämän kesän kesäteatteri kokemukseni,on nyt koettu.
Vaikka hieman huterassa olotilassa tuli katsomossa istuttua,
oli se paikalle menemisen arvoinen juttu ehdottomasti.

Mitä kesä olisi ilman kesäteatteria?

Toipilaana

Olen torstai iltapäivästä ollut toipilas,
vahvojen särkylääkkeiden tuomassa tokkurassa.

Minua on hellitty silityksin ja halauksin. On peitelty lempipeiton alle  ja
säädetty radiosta mieluisin kanava. Olen saanut kylmää juomaa yöpöydälle ja
tekstiviesteihin lukuapua.

Minua on ilahdutettu aamiaisen tuomisella sänkyyn, tuoreella kahvilla ja hampurilaisellakin.
Minun vieressä on makoiltu tarinoimassa ja muistettu kokoajan kysyä tarvitsenko jotakin.

Perheeni isoin ja pienimmät ovat myös antaneet minun uinua rauhassa,olla omissa ajatuksissa
ja kerätä voimia parantumiseen,

Nyt olen taas jaloillani, kivut ovat poissa ja vaikka maailma näyttääkin hieman sumealta,
se sentään jo näyttää joltakin.

Olo on operaation jälkeen helpottunut,tuntuu hyvältä kuinka minusta on
pidetty perheen kesken huolta.

On tärkeää,että on joku tai joitain joihin turvata.

UGH

Huomenna minulle tehdään operaatio sairaalassa,joka on kärsittävä
omaksi parhaaksi. Saadakseni sairauteni pysähtymään, on toisen kerran kestettävä
kipua ja kärsimystä.

Minua jännittää, ensimmäinen samanlainen operaatio onnistui hyvin,
nyt se tehdään toistamiseen ja voin vain toivoa,että tälläkin kertaa asiat menevät
mitä parhaimmalla tavalla ja sairaus stoppaa myös huomisen hoidon osalta.

Ei,tämä sairaus ei ole kuolemaksi,
se vain haittaa pahasti minun elämääni,
kun kaikki on sumeaa, on myös olo helposti sellainen.

En pidä suurta numeroa sairaudestani,
tunnen nytkin itseni hieman vaivautuneeksi,kun joudun
pyytämään hoitoapua jokuseksi tunniksi lapsille ja kuljetusta
ystäviltäni.

Jännittää ja ahdistaa,mutta huomenna se on sitten ohi.
Klaaraan yhtä reippaasti,kuin edellisenkin. Ainakin yritän parhaani.

Auuuuts,ne on kipeät.

Pieniä ihmisiä

Minua on siunattu paljolla, olen ollut onnekas saadessani nuuskutella vastasyntyneiden hiuksia ja
tuntea sen ihmetyksen,kun jokainen pieni varvas on laskettu laitoksella. Minä tiesin jo pienenä tyttönä tahtovani äidiksi, hoivasin nukkevauvoja ja naapurin lapsia. Sukulaislasten viihdyttäminen erinäisissä juhlissa,oli enemmän sääntö,kuin poikkeus.

Jokaisena päivänä,kiitän elämää lapsistani. Silloinkin,kun kiukku ja kihinä täyttää pään.
Kun tuhanteen on laskettu ainakin jo toistamiseen. Ja kaikki mitä lausut ääneen menee kuin kuuroille
korville.

Minä tunnen syvää rakkautta ja kiintymystä jokaiseen lapseeni,
pidän siitä,että heissä jokaisessa on erilaisia vahvuuksia, luonteenpiirteitä ja tyylejä.
Yksi rakastaa Michael Jacksonia, toinen puhuu usein hassuja ja yksi stailaa itseään
sävysävyyn ja on hyvin tarkka ulkoisista asioistaan. Yksi on armoton säätäjä, toinen mietiskelijä,kun
taas  toinen uhmaa ja hurmaa tasaisesti.

Minun rakkauteni ei rajaudu pieniin ihmisiin,joissa oma veri virtaa.
Rakastan aidosti useita ystävieni lapsia ja lähipiirin pikkusia. Isompiakin lapsia.
Tunnen onnistuneeni yhtälailla niinä hetkinä,kuin omat halivat ja osoittavat rakkauttaan kuin
hetkinä jolloin lähipiirin lapsista joku halia rutistaa tai kuiskii salaisuuden,joita muut aikuiset
eivät saa kuulla.
Tai,kun ystäväni täysi-ikäinen tytär avautuu sydänsuruistaan ja kysyy neuvoa tai pikkuvinkkiä.

Vein kummilapselleni heliumpallon syntymäpäivänä,
olin pakahtua tämän ensimmäisiä syntymäpäiviä viettävän lapsen riemusta.
Pienet asiat ovat tärkeitä.

Pienet ihmiset ovat, <3


Pieni ja hento ote

Onnenkyyneleitä

Viime lauantai,
herkkä päivä.
Häämarssi, kaunis morsian isän saattamana alttarille.
Alttarilla sulhanen,jonka olen tuntenut päivästä jolloin hän oli 10kk
pieni poikanen vasta.

Pitkä ja komea harteikas aikuinen mies,hymy huulissa,liikutus silmäkulmissa.
Niin meillä penkissä istuneillakin.

Kaunis ja tunteikas juhla,rento meininki.
Seurantalon hirsisten seinien sisällä,oli onnellista päivää jakamassa
morsiamen  ja sulhasen lisäksi runsas joukko läheisiä.

Musiikkia ja tanssia, paljon naurattaneet seuraleikit. Kisailua ja kikatusta,
raikuvia aplodeja. Uusia tuttavuuksia ja tauon jälkeisiä kohtaamisia.

Hullunkurinen bestman, maukas ja monipuolinen ruokatarjoilu,
kakunleikkaus ja melkoinen polkaisu. Tunnelmaa luovat kynttilät.

Myötäonni sydämessä,kultaiset muistot rinnassa.
Nuoren  rakkauden herkistämänä, krapulattomana aamuna
kuvia katsellessa valuu vieläkin,
onnenkyyneleet



sulhasen rinnassa

Rakkaus

(korkeasaari,heinäkuu 2012)

"Suuret eväät repussa ja karhunvoimat rakkaudessa"

Sillä tavalla me aikanaan kirjoitimme hääkutsuumme yli 80 ihmiselle.
Olemme olleet yhdessä ensi kuussa kymmenen vuotta,se on pitkä aika.
Yhteisellä matkalla on ollut paljon polkuja,leveitä ja aurinkoisia, kapeita
ja  kovin kuoppaisia.

Olemme kokeneet yhteenkuuluvaisuuden tunnetta suukotellessamme vastasyntyneitä
juuri kapaloituja lapsiamme, ostaneet yhdet jos toisetkin luistimet ja nauraneet vatsat
kippuralla keskenkasvuisten vallattomille viisauksille.

Tiedämme miten kivaa ja  keveää elämä osaa tarjota,kun se pistää parastaan.
Ja sitten se harmaamman puolen,kun asiat eivät menekkään aivan,kuin elokuvissa.

Kun venytetään pennejä,venytetään myös pinnaa...
Osataan kinata ja toinen meistä on mököttämisen mestari.
Kenellekkään mököviittaa julkisesti tarjoamatta,voin kertoa että se en kuitenkaan
ole meistä minä ;)

Paljon on opittu, isosti on oppimatta.
Jommalla kummalla ja jotakuinkin molemmilla.

Vaikka olemme kelluneet kiehuvassa vedessä,
saaneet kylmää vettä sankokaupalla niskaan,
olemme nostaneet vuoroin toisiamme pinnalle,
joskus tarttuneet nilkasta ja vieneet pohjalle,
matkamme on edelleen yhteinen.

On minussa kestämistä,
on sinussa sietämistä.
On meissä ihmettelemistä,
on kai ihastelemistakin.

Polku on pitkä,
eikä seuraavan mutkan takana olevista maisemista tiedä.
Silti polku ei ole päättynyt,me mahdumme siihen molemmat.
Minä en seuraa sinua,etkä sinä kulje perässä.
Me seisomme rinta rinnan,vaikkemme aina edes muista suuntaa
minne mennä.

Niin kauan,kuin muistamme mistä suunnasta tulimme ja miksi,
meitä voi kutsua meiksi.


"Älä turmele sitä mitä sinulla on
haluamalla sitä,mitä ei ole;
sillä muista,että se mitä
sinulla nyt on,
se  oli kerran niiden asioiden joukossa,
mistä kerran uneksit "

Tämä laulu pysähdytti ja kosketti. Ja sai ajattelemaan meidän kahden yhteistä,
arvokasta elämää.
Se sopii päätökseksi tälle kirjoitukselle,paremmin kuin hyvin.

http://www.youtube.com/watch?v=5gLsEemjYNw&feature=related  Suvi Teräsniska - Nyt ja Tässä

Niin,nyt ja tässä,
yhteisessä elämässä.

Minua on muistettu...

Aikamoista !

Kukkiva kesähuone

Minun kesähuoneessa kukkii

veljen tuomat chilit,
mieheltä saatu amppelimansikka,
äidin lahjaksi tuomat keltaiset ruukkuneilikat,
itse valitut marketat,
anopin puutarhasta ruukun reunoille kaivetut maanpeitekasvit,
itsekasvatetut auringonkukat,
omasta kukkarosta ostetut pinkit petuniat,
ystävältä saadut kevätorvokit,
toisen ystävän tuoma rucola,ruohosipuli ja basilika.
 Ja vaaleanpunainen mummini tuoma amppelikukka.

Minä olen aina rakastanut kukkia,
kaipaan kotipihaani,jonka kukkapenkeillä on uusi omistaja.

Kesähuone,arkisemmin parveke on huono korvike,
mutta kukkineen kaunis lohduke.

Onneksi se on suuri ja sinne voi sijoittaa kaikenlaista.

Kohtaamisia

Mansikoita ja vaniljakastiketta,pöydässä
pieni tyttö,joka kutsuu hiuksiani lakritsitukaksi.
Tummapaahtokahvia vaaleanpunaisesta kupista,
sisustuslehtien selailua yhdessä.
Leikkikavereita ja aikuisten asioita.


Hiljainen koti,oveen koputus ja unelmatorttua
tuomisena. Taitetut lautasliinat,kukkia muumikannussa.
Paljon puhetta.totisia tuumailuja,parit piristävät naurut.


Rasiallinen kananmunakastiketta,
lapsuuden lempiruokaa aikuisiällä,
herkkua hyvältä ystävältä.
Ajelua iltamyöhään, hetki poissa kotoa,
elämää ihmettelevät,toisilleen tärkeät.
Kuuma kaakao kupissa,kauniisti lakatut kynnet.

Kolme erilaista naista,
ystävää monenlaista.

Arvokasta ja ajattelevaista.

" Lady on nainen joka aina ottaa huomioon muut, eikä koskaan unohda itseään. " (Charles Gibson)

Tän,mun matkani määränpään vain sydän ymmärtää.

http://www.youtube.com/watch?v=dWmtTPNeG44

Jani Jalkanen - Sielu,sydän ja kyyneleet


Laulu,jonka lyriikka puree niin lujasti,että sattuu.

Tällä  kappaleella on  minulle kaksi eri merkitystä, joista molempiin
kuuluu mittaamaton määrä  kaipuuta. Hellyyttäviä muistoja
ja jotakin mitä kutsutaan kiintymykseksi.

Minun sydämeni,on pieninä palasina  maailmalla.
Yksi osa lepää pilvenhattaralla ja toinen pala on pakattu
lentokoneen ruumaan aikaisin tänä aamuna.



☸ڿڰۣ-ڰۣ—

Tähtisilmä

Risaiset farkut ja ruudullinen paita rennosti roikkuen,hän seisoo leirintäalueen
patiolla,istahtaa pöytään ja katsoo syvälle silmiin. Imaisee savuketta ja hipaisee jo
valmiiksi pörrössä olevia hiuksiaan. Filosofisia ajatuksia, syvällistä tulkintaa, napakoita
kysymyksiä ja sanansäilää. Ja mikä katse.

Kaunis silmäinen ihminen,pitkä mies.
Häkellyttävän vilkasta kommentointia, stimuloivaa kanssakäymistä.
Miellyttäviä hiljaisia hetkiäkin,pohdinnassa tarpeellisia.

Järven rannalla karaoken hiljetessä kuunsirppi koristi taivaanrantaa ja järviveden pinnalle heijastui
vaaleanpunaisten pilvien kuvat,kunnes pimeä koitti ja me kolme tähtisilmä,ystävättereni ja minä
istuimme pimeässä kesäyössä auton ikkunaruudut huurussa pohtimassa elämää.

Aamun valjetessa,kotiinpäin ajaessa, tiesin katsoneeni silmiin,joiden surullista ja hetkittäin
veikeää tuiketta en koskaan unohtaisi.

Sielukas matkamies,
suoraluontoinen ja (kipeää tekevän) rehellinen.

Yhtä kokemusta rikkaampana,
yhden persoonan ajatuksia viisaampana.

HENKINEN rakastelu miehen kanssa,joka
suloisesti kutsuu naistaan nimellä Hipsheitukka.

Hänestä voisin ajatella saavani hyvän ystävän.

Liian lyhyt kassajono.

Hampaat korvanlehdellä,parransänki kaulalla, sormet ristissä, katse naulittuna.
Hellä kosketus hiusrajassa, jäätelöstä kylmät huulet.

Pikkukipeää tekevää tarraaminen takaisin, supinaa peitonalla, kiusaavia kutituksia ja
hierovat kädet hartioilla. Se, joka huuhtelee hiukset shampoosta.

Aamuista hellyyttä,koko muun maailman unohtuessa kahden ihmisen tyyntyneeseen
aallokkoon.

Myötä-ja vastoinkäymisissä.
Tahdoin.

0303,
onn3nlukuja,jotka eivät oikein kantaneet meidän kahden  myrskyissä.

Sinä seisot citymarketin kassajonossa lasten kanssa ja minä istun  kotona
koneella.
Minun sydämeni  on palasina maailmalla ja sinä tulet liian nopeasti
takaisin kotiin.

Kohta sinä istut samassa huoneessa ja minun on ikävä sinua.
Ja häntä ja sitä toista ja kolmatta ja kaipuuta,kassikaupalla.
Ja näitä muistoja,rekkalastillinen. Joista jokaisesta voisin luopua
edes yhdeksi päiväksi.

Sen  päivän minä nauraisin ja hymyilisin.
Unelmoisin ja unohtaisin.
Nauraisin  itselleni pitkän iän ja paljon onnellisia vuosia.

Kaunis ihminen

Aloin kirjoittaa mollisointuista päivitystä, kun kuudetta kertaa pyyhin pois kaiken sen mitä kirjoitin,katsoin sohvan reunalla istuvaa pientä pellavapäistä  Pinkit kesäkengät hohtavat uutuuttaan.pieni suu on mutrussa ja katse suunnattu tv:ssä pyöriviin muumeihin.

Rei´ittämättömät korvanlehdet,pieni nenä ja kymmenen sormea toistensa kanssa ristissä.
Minua itkettää. Heleä kikatus, pikkumyyn tekemälle tepposelle. Kaunis ihminen. Minun,
vaiko vain lainassa. Minun  pulssini kohoaa, petoeläimen suojeluvietti.


Me isäsi kanssa seisottiin

Käsi kädessä tässä

ja juteltiin ihan hiljaksiin:

”No nyt se on elämässä.”

Sinä olit ihan pikkuinen

ehkä viikon vanha vasta.

Minä sanoin: ”Pilvi kukkasten

kai ympäröi tätä lasta,

ja perhoset, lintuset untuvapäät

tuntuu lentävän korin yllä.”

Isä kysyi: ”Näkyjäkös sinä näät?”

Ja minä: ”No ihmeitä kyllä.”

Sinä olit se ihme tietysti

Vaikka poruun puhkesitkin.

Imit minusta maitoa nälkääsi.

Minä ilosta nauroin ja itkin.

”Sill´ olit ripsissä tähden säkenet”,

isäs naurahti ja keksi:

”Sen varpaat on puolukan raakileet.”

Ja hän puki sinut puhtoiseksi.

Sinä nukuit. Oli talo hiljainen.

Löi kolmisin sydämemme.

”Tästä tulee kai hyvä ihminen”,

me puhuttiin toisillemme.

(Kaarina Helakisa)

Jaksaa jaksaa.

Irrallinen

Eilen illalla tuli naurettua enemmän,kuin viikkoihin.
Yskinnän jäljiltä kipeänä olevat olemattomat vatsalihakseni
saivat lisätreeniä nauramisesta. Miten voikin ihmisten jutut  osua
yksiin ja huumori hykerryttää,juttu luistaa ja aaltopituus olla aivan sama.

Tänään aamun valjetessa,jos tätä harmautta voi valkenemiseksi sanoa,
kaikki se mikä nauratti tekee kipeää. Minulla on aina ollut tapana nauraa
niille asioille,jotka satuttavat. Siinä vaiheessa kun kipuja ei pysty tuottamaan
enään  sanoiksi tai se tuntuu tarpeettoman typerältä,alan heittämään itseironisia
vitsejä ja nauramaan oman elämäni kommelluksille ja kömmähdyksille. Vaikka
todellisuudessa kipujeni pakeneminen on silloin huipussaan ja voisin hetkenä
minä hyvänsä ratketa itkuun naurunröhäkän keskellä.

Minulla on aina ollut turvakainalo,joku jonka luo paeta,kun elämä ahdistaa.
Johon nojautua,kun elämä viskooja ja vääntää kippuralle. Nyt minulla ei ole sellaista.
Tänään en pääse pakenemaan todellisuutta,jonka kohtaaminen tekee tuskaisan kipeää.

Tänään minä tunnen olevani yksin,
kun suljen silmäni,muistan miltä rakkaitteni ihot tuntuivat.

Nukahdan elämäni jokaisena iltana aivan liki alastonta ihoa,
runkopatjojemme välissä olevan näkymättömän kuilun reunalle.

Miten paljon minä  pelkään putoamista.

:/

Sisäpihallani on aarre.

Eloveenaleena, vaaleat kurit ja kaunis hymy.
Juuri sellaisena päivänä,kun minä olen sukeltamassa itsesäälin
pohjattomaan vellovaan mereen,ilmoittaa ääni varmana, kylään itsensä
kutsuva ihminen itsestään.

Ja siinä hän seisoo, farkkutakin napinläpeen on sidottu pienen pieni huivi,
kutrit pidempinä kuin ennen,lempeys katseessaan,sitruunakakku kädessään.
Istuu pöydän toisella puolella ja puhua pälättää,paljon ja asiaa. Saa ajatukseni
toisaalle,hymyilemäänkin. Pilaa juuri mahtavasti alkaneen masennukseni tarjoamalla
läsnäoloaan juuri silloin,kun sitä tarvitsen.

Ja siinä minä todella istun suojamuurini sisäpihalla,sen  ainoan ihmisen
kanssa,joka kiipeää muurini ylitse silloin,kun olen juuri suunnitellut salaa rakentavani
lisäkerroksen oman psyykkeeni suojaksi.

Mikä etuoikeus olla samassa maapallossa ystäväni Iines <3

Kiho

Kaukana kotoa,hetkenhengähdystä vailla,baarissa jossa saa tanssia pöydällä istuu
viereiseen pöytään mustaan paitaan pukeutunut minua vanhempi ihminen,sellainen
puhelinkoppia pikkaisen pienempi lempeän oloinen hahmo,jonka selkä on siinä
aivan kosketusetäisyydellä,enkä minä yhtään ymmärrä miksi etusormeni meinaa väkisin
ojentua piirtoliikkeeseen,kohti lapaluita.

Once in a lifetime moment, minä tiesin, mutten kuvitellut kuinka paljon se kohtaaminen muutti
minussa. Minä todistin itselleni,että voin laskea henkisesti lähelleni ihmisen vielä kaiken sen jälkeen
millaisia pettymyksiä olin onnistunut itselleni haalimaan. Heräsin,kohotin ryhtini ja tunsin olevani elossa. Elossa tässä kauniissa hetkessä, jollaista en odottanut osuvan kohdalleni.

Kahden erilaisen maailman yhteentörmäyksessä  kuohui,liikutti.kosketti.nauratti.,huvitti,ärsytti,
ihmetytti.harmitti ja läikähti.  Ajassa ei ollut mitään otollista tai oikeaa, silti siinä lyhyessä ajassa oli kaikki mitä olin kaivannut tai unohtanut kaivata.

Henkinen yhteys ja hyvä olla.
Kaunis kohtaaminen,tarvittavaa keskustelua.

Miksi katuisin jotakin sellaista,mikä on  joskus saanut minut nauramaan?

Räpylöitä suupielissä...

Eilisen päivän aikana, tuli toimittua tekstiviestin verran ei niin kovin
aikuismaisesti. Hetken mielijohteessa  ja kiukussa tempastu "voitte niin
pitää tunkkinne" viesti kadotti minun sieluni sopukasta sillä hetkellä kaiken
sen mitä voidaan kutsua aikuismaiseksi ja harkitsevaiseksi.

Osaan kyllä  pyytää anteeksi ja pyysinkin, silti jotakin särkyy aina matkalla.
Viime vuosien saatossa,sitä on ollut kuin norsu posliinikaupassa. On tullut kömpelön
väsyneesti käveltyä hyllyjen välissä  ja kun  on kääntynyt toista kaunista kulhoa katsomaan
on rysäyttänyt samalla käännöksellä säpäleiksi toisen,tahtomattaan. 

Minä odotan aina kesää, vaikka oikeastaan olen kerrospukeutumisen,sateisten päivien ja
kynttilämerien suuri ystävä. Pidän pimeistä illoista ja oman torkkupeiton alle käpertymisestä.
Tämä kesä on ollut raskaampi,kuin  kaksi aiempaa,vaikkei niitäkään mihinkään keveyden kategoriaan
voi laittaa.  Todistelen itselleni,että illan pimetessä on iisimpää.

Minulla on huono olo oman käytökseni vuoksi,vaikka tiedän oikein hyvin  syyn,josta seuraus johtuu.
Tuntuu kurjalta tehdä kipeää ihmiselle,jota elämä ei  muutoinkaan ole kohdellut kovin asianmukaisesti. Vaan kenelleppä kelle,jossei hälle. Läheiselle,tärkeälle.

Juuri nyt tuntuu siltä,ettei tästä lähtien kenellekkään.
Minä seison  tässä muurieni suojaisalla sisäpihalla ja jatkan ympärilleni
katsomista etsien....

Seisooko siellä kaukana ketään?
Ja jos seisookin,kuka,miksi ja minkä vuoksi?

Huono päivä

Karhunpoika sairastaa, olo on kuin jyrän alle jääneellä. Myös henkisesti.
Tänään tuntuu siltä ja tältä ja toisaalta ei miltään...

Olin kaikenlisäksi monta tuntia ilman sähköä, samalla kun sähkönjakelu loppui,
loppui lopulta jaksaminenkin. Kun kuume sahaa ja tuntee olevansa yksin maailman
laidalla,ei ihmisen enään tarvitsisi miettiä mihin tehdä nuotio jotta saisi nälkäisille
suille ruokaa.

Sähkö virtaa taas, jotenkin tänään on sellainen olo,että vaikka valaisimia olisi
tuhansia,minun polullani on pimeää.

Tänään sinun kätesi kädessäni,olisi tärkeämpää kuin koskaan aiemmin.

Pinkkejä saappaita...

En omista sellaisia,
mutta voisin omistaa. Juosta lapsen lailla kurapassiin ja loiskuttaa niin,
että lahkeet kastuu. Riemuita,ilakoida ja huutaa.

En omista,mutta tiedän kuka omisti.
Muistan miten käveli ja kaiken niistä päivistä,kun ei  kävellyt.

Voisin omistaa,
sellaiset pilkulliset tai pallolliset,
tai raidalliset, sydänkuvioisetkin.

Tämän blogin tarkoitus on tuottaa ulos ajatuksia
elämästä,jossa askeleiden pidentäminen on päämäärä,tavoite ja tarkoitus.