Eilisen päivän aikana, tuli toimittua tekstiviestin verran ei niin kovin
aikuismaisesti. Hetken mielijohteessa ja kiukussa tempastu "voitte niin
pitää tunkkinne" viesti kadotti minun sieluni sopukasta sillä hetkellä kaiken
sen mitä voidaan kutsua aikuismaiseksi ja harkitsevaiseksi.
Osaan kyllä pyytää anteeksi ja pyysinkin, silti jotakin särkyy aina matkalla.
Viime vuosien saatossa,sitä on ollut kuin norsu posliinikaupassa. On tullut kömpelön
väsyneesti käveltyä hyllyjen välissä ja kun on kääntynyt toista kaunista kulhoa katsomaan
on rysäyttänyt samalla käännöksellä säpäleiksi toisen,tahtomattaan.
Minä odotan aina kesää, vaikka oikeastaan olen kerrospukeutumisen,sateisten päivien ja
kynttilämerien suuri ystävä. Pidän pimeistä illoista ja oman torkkupeiton alle käpertymisestä.
Tämä kesä on ollut raskaampi,kuin kaksi aiempaa,vaikkei niitäkään mihinkään keveyden kategoriaan
voi laittaa. Todistelen itselleni,että illan pimetessä on iisimpää.
Minulla on huono olo oman käytökseni vuoksi,vaikka tiedän oikein hyvin syyn,josta seuraus johtuu.
Tuntuu kurjalta tehdä kipeää ihmiselle,jota elämä ei muutoinkaan ole kohdellut kovin asianmukaisesti. Vaan kenelleppä kelle,jossei hälle. Läheiselle,tärkeälle.
Juuri nyt tuntuu siltä,ettei tästä lähtien kenellekkään.
Minä seison tässä muurieni suojaisalla sisäpihalla ja jatkan ympärilleni
katsomista etsien....
Seisooko siellä kaukana ketään?
Ja jos seisookin,kuka,miksi ja minkä vuoksi?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti