Rei´ittämättömät korvanlehdet,pieni nenä ja kymmenen sormea toistensa kanssa ristissä.
Minua itkettää. Heleä kikatus, pikkumyyn tekemälle tepposelle. Kaunis ihminen. Minun,
vaiko vain lainassa. Minun pulssini kohoaa, petoeläimen suojeluvietti.
Me isäsi kanssa seisottiin
Käsi kädessä tässä
ja juteltiin ihan hiljaksiin:
”No nyt se on elämässä.”
Sinä olit ihan pikkuinen
ehkä viikon vanha vasta.
Minä sanoin: ”Pilvi kukkasten
kai ympäröi tätä lasta,
ja perhoset, lintuset untuvapäät
tuntuu lentävän korin yllä.”
Isä kysyi: ”Näkyjäkös sinä näät?”
Ja minä: ”No ihmeitä kyllä.”
Sinä olit se ihme tietysti
Vaikka poruun puhkesitkin.
Imit minusta maitoa nälkääsi.
Minä ilosta nauroin ja itkin.
”Sill´ olit ripsissä tähden säkenet”,
isäs naurahti ja keksi:
”Sen varpaat on puolukan raakileet.” 
Ja hän puki sinut puhtoiseksi.
Sinä nukuit. Oli talo hiljainen.
Löi kolmisin sydämemme.
”Tästä tulee kai hyvä ihminen”,
me puhuttiin toisillemme.
(Kaarina Helakisa)
Jaksaa jaksaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti