Eilen illalla tuli naurettua enemmän,kuin viikkoihin.
Yskinnän jäljiltä kipeänä olevat olemattomat vatsalihakseni
saivat lisätreeniä nauramisesta. Miten voikin ihmisten jutut osua
yksiin ja huumori hykerryttää,juttu luistaa ja aaltopituus olla aivan sama.
Tänään aamun valjetessa,jos tätä harmautta voi valkenemiseksi sanoa,
kaikki se mikä nauratti tekee kipeää. Minulla on aina ollut tapana nauraa
niille asioille,jotka satuttavat. Siinä vaiheessa kun kipuja ei pysty tuottamaan
enään sanoiksi tai se tuntuu tarpeettoman typerältä,alan heittämään itseironisia
vitsejä ja nauramaan oman elämäni kommelluksille ja kömmähdyksille. Vaikka
todellisuudessa kipujeni pakeneminen on silloin huipussaan ja voisin hetkenä
minä hyvänsä ratketa itkuun naurunröhäkän keskellä.
Minulla on aina ollut turvakainalo,joku jonka luo paeta,kun elämä ahdistaa.
Johon nojautua,kun elämä viskooja ja vääntää kippuralle. Nyt minulla ei ole sellaista.
Tänään en pääse pakenemaan todellisuutta,jonka kohtaaminen tekee tuskaisan kipeää.
Tänään minä tunnen olevani yksin,
kun suljen silmäni,muistan miltä rakkaitteni ihot tuntuivat.
Nukahdan elämäni jokaisena iltana aivan liki alastonta ihoa,
runkopatjojemme välissä olevan näkymättömän kuilun reunalle.
Miten paljon minä pelkään putoamista.
:/
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti